Painetun runouden kuolema – vaiko runouden uusi elämä?
Mitä tehdä, kun internetissä alkaa itkettää?
Internet on siitä jännittävä paikka, että siellä voi kohdata oikeastaan kenet tahansa mistä tahansa minkälaisine mielipiteineen tahansa. Jo jokaisen nettisivun osoitteen alku muistuttaa tästä: www. World Wide Web. Se on oko maailman laajuinen toinen elinympäristömme, jota suurin osa ihmisistä on oppinut käyttämään päivittäisessä elämässään niin arkisten asioiden hoitoon, kommunikointiin kuin viihdykkeenäkin. Silti vaikuttaa siltä, että suuri osa ihmisistä ei ole tottunut siihen, mitä internet todella on: maailmanlaajuinen keskusteluympäristö, jossa tosiaan kuka tahansa voi sanoa aivan mitä tahansa ja esittää minkä mielipiteen hyvänsä. Tästä johtuen netissä tapahtuvissa keskusteluissa syntyy paljon yhteentörmäyksiä, joiden räjähteleviä seurauksia voi seurata esimerkiksi Kalevan kommenttikentässä, erilaisissa Facebookryhmissä (mainittakoon Naistenhuone näin keulakuvana) sekä sosiaalisen median palveluissa.
On aivan selvää, että koko maailman laajuisella temmellyskentällä eivät kaikki lapset osaa leikkiä kunnolla, ja joukkoon toki mahtuu niitäkin, jotka aivan tarkoituksella provosoivat ja kiusaavat toisia, jotka ovat samalle hiekkalaatikolle eksyneet. Heihin ei kannatakaan kiinnittää liiaksi huomiota, vaan jatkaa omia leikkejään kaikessa rauhassa.
Paljon porua syntyy kuitenkin myös aivan tyhjästä, kun se oma mielipide ei osoittautunutkaan ainoaksi oikeaksi, tai hyvänen aika, joku uskalsi kertoa olevansa eri mieltä. Olen todistanut myrskyisiä internet-riitoja niin viherkasvien hoidosta, sukupuolineutraaleista liikennemerkeistä kuin rintaimplanteistakin.
Sen seurauksena, että ihmisen mieli näyttää olevan erityisen herkästi pahoitettavissa, on syntynyt erilaisia keinoja välttää tätä mielipahan aiheuttamaa ahdistusta. Sisältövaroituksia eli niin kutsuttuja trigger warningeja on putkahdellut sinne tänne sellaisistakin aiheista, kuin vesialueet tai kuva ruuasta. On keskusteltu jopa siitä, pitäisikö sisältövaroituksia laittaa oppikirjoihinkin. Täytyy kyllä kommentoida tähän, että en olisi tähän mennessä saavuttanut nykyistäkään säälittävää opintopistemäärääni, mikäli olisin lukenut ainoastaan kirjoja, jotka eivät sisällä mitään sellaista, josta saattaisi tulla paha mieli tai ahdistusta – tästä on erityisesti Kreetta Onkelin Ilonen talo ikuisesti mielessä. Joka sen lukee ahdistumatta lainkaan, kärsinee vielä vakavimmista mielenterveysongelmista kuin minä itse.
Toinen suosittu keino välttää mielipahaa internetissä on muuriutua niin kutsuttuun safe space, turvatila. Safe spacen idea on se, että siellä tietyt puheenaiheet ovat kiellettyjä, tai ainoastaan tietynlainen näkökulma tai vaikkapa poliittinen suuntautuminen on sallittu. Sinne sitten voivat kerääntyä turvaan ne, jotka eivät omista ajatuksistaan poikkeavia kestä ja haluavat niiltä välttyä, sekä erityisesti turvautua mahdolliselta mielipahalta ja ahdistukselta, jota internetin vapaa keskustelu saattaa aiheuttaa.
Ongelmana tässä piilee se, mikä kaikessa kuplautumisessa yleensä: oma ajattelutapa alkaa vaikuttaa ainoalta oikealta, kun sitä tuetaan joka puolelta. Omien mielipiteiden perusteleminen paranee keskustelun myötä eteenkin silloin, kun keskustelun vastapari on eri mieltä. Kun vältetään kaikkea väittelyä, jää myös omien käsitysten kyseenalaistaminen vähäiseksi ja syntyy kaikenlaisia Kansan Temppeleitä näin hieman liioitellakseni.
Älkä käsittäkö väärin: joissakin tilanteissa safe space on täysin perusteltu tapa suojella itseään. On esimerkiksi täysin loogista, että syömishäiriöstä kärsivät ihmiset haluavat olla tilassa, jossa ei tarvitse kuunnella dieettipuhetta, kaloreidenlaskentaa ja ruokien ravintosisältöjä sisältävää keskustelua, koska se voi pahentaa omaa oireilua. Vastaavia tapauksia on monia muitakin; esimerkiksi PTSD voi aiheuttaa sen, ettei tahdo vaikkapa nähdä väkivaltaista materiaalia tai oikeastaan mitään sellaista, joka laukaisisi traumatakaumat. Näissä tapauksissa itsensä suojeleminen ei ole hysteeristä, vaan ihan järkevää. Mutta: voiko se jatkua ikuisesti? Onko se kestävä tapa elää ja olla maailmassa?
Syömishäiriöliitto SYLI veti pystyyn siivoosome-kampanjan, jonka ideana on se, että omasta sosiaalisesta mediasta tulisi siivota pois kaikki sellainen, joka aiheuttaa huonommuuden tai riittämättömyyden tunteita. Esimerkkeinä tällaisesta sisällöstä oli mainittu mm. päivitykset liikunnan harrastamisesta tai hiotut kuvat siisteistä kodeista. Minusta tässä on lähtökohtaisesti ongelmana se, että ongelma ei ole siisteissä kodeissa tai liikuntakuvissa, vaan siinä, mikä oma suhtautuminen näihin on. Voisiko olla, että olisi parempi oppia muuttamaan omaa suhtautumistaan ja tunnereaktioitaan, kuin täysin suojautua asioilta, jotka niitä aiheuttavat? Puhun tästä asiasta kokemuksesta, sillä olen itse kokenut esimerkiksi hoikkien vartaloiden kuvat niinkutsutusti triggeröivänä, mutta pitkällisen itsereflektion ja terapian avulla olen oppinut olemaan välittämättä niistä eivätkä ne herätä minussa juurikaan tunteita. Paitsi toisinaan, ja arvatkaapa mitä: se on ihan normaalia. Oleellista on, kuinka sitä tunnetta käsittelee.
Tässä mielessä ongelmaa lähdetään mielestäni ratkomaan väärästä päästä, jos vain suojaudutaan kaikelta internetissä olevalta materiaalilta, joka saattaa aiheuttaa itsessä ahdistusta. Ahdistuksen ja omien tunteiden käsittely hedelmällisellä tavalla on tavoittelemisen arvoinen asia, ja jokseenkin pitkä tie. Sen varrelle mahtuu varmasti monilla myös tarvetta turvapaikalle, jossa ahdistavia asioita ei ole, mutta siinäkin tapauksessa suosittelisin omalta osaltani hankkiutumaan sieltä mahdollisimman nopeasti ulos sinne, missä kaikki muutkin elävät.
Vaikka itsensä suojeleminen on useinkin aiheellista, on kuitenkin tärkeää suhteuttaa se siihen, mitä kaikkea aivan normaali elämä pitää sisällään; pettymyksiä, surua, ahdistusta aiheuttavia asoita, onnettomuuksia, väkivaltaa, erilaisia kuvia erilaisista vartaloista, mainoksia, kärsimystä ja kaikkea muuta aivan todella anaalista olevaa tavaraa. Jos vain suojaudumme aivan kaikelta siltä, mistä emme pidä, mitä seurauksia sillä voi olla? Kykenemmekö käsittelemään näitä asioita tai niiden mukanaan tuomia tunteita pian lainkaan? En tietenkään ehdota, että kannattaa rypeä siinä kaikessa hirveydessä mitä internet sisällään pitää. En itsekään tällä hetkellä lue koronauutisia, korkeintaan vilkaisen otsikot parin päivän välein. Ei itseensä tarvitse oikein imeä sitä kaikkea kurjuutta, mitä netti pitää sisällään, ihan oman hyvinvointinsa vuoksi.
Mutta juurikin sen oman hyvinvointinsa vuoksi kannattaa myös oppia tottumaan siihen ajatukseen ja faktaan, että elämässä on paljon myös sellaisia asioita, jotka aiheuttavat meissä negatiivisia tunteita. Seuraava askel onkin sitten opetella käsittelemään niitä tunteita jollakin muulla tavalla, kuin oireilemalla itselle haitallisella tavalla – tai raivostumalla internetin kommenttikentässä siitä, kuinka joku on taas postannut jotakin triggeröivää.
Painetun runouden kuolema
Ensimmäisen kerran sanataide sykähdytti jotain sisälläni, kun juuri ja juuri konttaavana keksin, että kaksi sanaa voivat sopia yhteen; liikkua, kiikkua, halata, palata. Tästä alkoi loppumaton leikkini sanojen kanssa. Aloin kirjoittaa lyhyitä loruja heti, kun opin lukemaan maitopurkin kyljen, ja pian sen jälkeen ahmin runokirjoja, koska niitä oli erityisen hauskaa lukea ääneen. Jatkan sanaleikkejäni edelleen, aina päivästä toiseen kellon viisareiden vieritellessä aikaa kohti yötä. Katsellessani ja kuunnellessani elämää ympärilläni mietin kaikkea, mikä sointuu yhteen, sekä hauskoja analogioita: toisinaan kuutamo voi nousta kuin humala tai nainen koskettaa sielua kuin jumala – eikä näille sanaleikeille ole rajoja.
Paitsi yksi. Koviin kansiin ne eivät enää pääse, sillä painetun runouden aika alkaa olla ohi. Joillekin kaltaisilleni säälittäville romantikoille ja painetun sanataiteen rakastajille se on hirveän suuri menetys. Ei tarvitse kuin katsoa julkaistujen runokirjojen määrää vuosittain huomatakseen sen surullisen tosiasian, että kansien väliin asutettu runous on kuoleva taiteenlaji. Se ei suinkaan johdu siitä, etteikö meillä olisi lahjakkaita ja motivoituneita kirjoittajia, vaan siitä, että painettu runous ei yksinkertaisesti myy. Koska kirjoittajia kuitenkin on, omakustannus on nykyään esikoisrunoilijan käytännössä ainoa valinta.
Syitä painetun runouden kuolemaan on monia. Runo on tekstilajina vaativa siten, että kyetäkseen lukemaan sitä, on runoudesta ja sen teoriasta oltava edes jonkinasteista ennakkotietoa. Tietyt taiteen keinot avautuvat vasta, kun niihin ymmärtää käyttää oikeanlaista avainta, niin sanoakseni. Runous vaatii lukijaltaan enemmän pureskelua ja pohdintaa, kuin esimerkiksi proosa tai asiatekstit, puhumattakaan viihdekirjallisuudesta. Se on myös monimutkainen taidelaji, joka ammentaa historiastaan ja pyrkii luomaan uutta niillä rajallisilla keinoilla (sanoilla), joita sillä on. Siksi runouden ymmärtäminen vaatii runouden lukemista. Kliseitä ei voi huomata, ellei ole lukenut niin paljon erilaisia runoja, että toistuvuuden huomaa.
Painetun runouden suosion lasku taas aiheuttaa uudenlaisia ilmiöitä runouden kentällä. Millainen runous on noussut suureen suosioon? Lyhyt ja yksinkertainen, nopeasti luettavissa oleva ja yksitulkintainen Instagram-runous, joka ei oikeastaan tarjoa mitään uutta ainakaan kenellekään, joka on koskaan lukenut enemmän kuin kolme ennen 2010-lukua kirjoitettua runoteosta. Vanhaa ja puhkikulutettua tekstiä voidaan kaupata uutena, kun se markkinoidaan eri tavoin – sosiaalisessa mediassa – yleisölle, joka ei ole juurikaan runoutta lukenut ja näin ollen pitää kaikkea jokseenkin lyhyesti ilmaistua ja hieman kaunokirjallista tekstiä runoutena. Ja kyllä, nyt viittaan nimenomaisesti Rupi Kauriin.
Täytyy sanoa, että olen itse lukenut Rupi Kaurin teoksen Milk and Honey, enkä ollut mitenkään positiivisesti yllättynyt. Tai yllättynyt laisinkaan, ollakseni rehellinen. Se oli sellaista settiä, jota kirjoitetaan Instagramin kuvateksteihin kun ei muutakaan keksitty, ja tuntui vähän pahalta.
Tässäkään ei ole mitään väärää. Aivan kuten trenditkin kiertävät vuosikymmeneltä toiselle, runouskin elää. Se vain tuntuu elävän sitä elämäänsä kohti iltaa, ainakin painetussa muodossaan. En paheksu heitä, jotka pitävät Rupi Kaurin teksteistä: onhan niissä yksinkertaisuudessaan kauniita ilmaisuja ja meille kaikille tuttuja tunteita, joihin lukijan on helppo tarttua. Minkä menetystä suren, ei ole mikään 1800-luvun suurten runoilijoiden katoaminen historian hämäriin, vaan se, että runouden ja ennen kaikkea sen kauneuden ymmärtämiselle ominainen runonlukutaito on katoamassa, koska runous yksinkertaistuu aforismeiksi ja parin rivin mittaisiksi lausahduksiksi tyyliin:
teidän lähtönne jälkeen
kosketuksen sijaan
hiuksiini jäi vain tuulen vire.
Haluan silti muistuttaa, että (sen lisäksi, että äskeisen kirjoitin noin kolmessa sekunnissa), runous ei ole mikään paremman väen pikkurillikerho: me itse asiassa kohtaamme runoutta edelleen päivittäisessä elämässämme. Se on vain vaihtanut muotoaan, muuttanut muualle asumaan. Uskallan väittää, että meistä miltei jokainen kuuntelee musiikkia, ja suuri osa musiikista sisältää lyriikkaa, joka on juurikin sitä itseään; runoutta, joskin erilaisessa ulkoasussa. Räp on tästä loistava esimerkki, mutta ei suinkaan ainoa. Päätäpyörryttävän upeaa lyriikkaa kirjoittavat lukuisat eri artistit monissa eri genreissä, ja on miltei mahdotonta, ettei jokaiselle löytyisi musiikin kautta tapaa nauttia sanataiteesta.
Mutta täysin sama asia kokea sanataidetta se ei ole, kuin painetun runouden lukeminen: uudestaan ja uudestaan, sana sanalta, rivi riviltä aina uudellen saman värssyn läpi käyminen etsien intertekstuaalisista linkeistä vastauksia siihen, mikä on tämä sanoma tai vielä parempi; miksi tämä teksti herättää minussa tämän tunteen.
Mikä siis mahtaa olla runouden tulevaisuus? Lavarunous ja ns. spoken poetry ovat nostaneet suosiotaan, ja olen ilahduksekseni saanut huomata runovideoiden putkahtelevan YouTubeen nuorilta taiteilijoilta, esimerkiksi Savannah Brownilta. Lisäksi, kuten sanoin, runous elää kyllä lyriikassa ja tuskin tulee sieltä poistumaan koskaan. Vaikka painettu runous painuisikin hiljaa hautaansa, ei sanataiteen aika ole suinkaan ohi, eikä runoudenkaan.
Alati visuaalistuvassa maailmassa, jossa erilaisten medioiden yhdistely alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus, on painettu runoteos ikään kuin alaston. Vaikka suren sitä, että runokirjojen suosio on mitä on – eli sitä ei ole – näen tässä myös mahdollisuuden. Jos ajattelemme runoa itsenäisen teoksen sijaan runkona, jolle rakentaa, voimme tehdä paljon kaunista ja vahvaa. Ovathan siitä todisteina jo lukuisat musiikkivideot, kappaleet, lavarunouskeikat ja niin edelleen.
Kuten kaiken muunkin, on runoudenkin aika uudistua. Otsikoin tekstini painetun runouden kuolemaksi, koska jos rehellisiä ollaan, en usko että kovin monen vuoden päästä kukaan enää ostaa fyysisiä kopioita painetuista runoteoksista. Mutta tarkoittaako se runouden kuolemaa?
Ei todellakaan. Se tarkoittaa uudelleensyntymää, ja me sanataiteen rakastajat saamme olla sitä todistamassa, tekemässä ja ihailemassa – eikä sekään haittaa, jos entisen perään myös hieman haikailee.
Äänikirja – lukemisen tulevaisuus vai sen loppu?
Jokainen 80-90-luvun lapsi on varmasti joskus lapsena lukenut kirjaa kasettinauhurin huristessa vieressä, ilmoitellen säännöllisin väliajoin ja kevyen kilahduksen siivittämänä: ’’nyt on aika kääntää sivua.’’ Tekstiä ja kuvia seurattiin katseella, tarinaa kuunneltiin samalla kasetilta. Nyt sama ilmiö on vallannut sosiaalisen median ja aikuisten maailman, joskin hieman riisutumpana versiona; ilman seurattavaa tekstiä kuvineen.
Äänikirjapalveluiden tupsahdellessa markkinoille ja sosiaalisen median kanaviin kuin haperot heinäkuussa ollaan valtamediassa silti yhtä huolissaan siitä, että nuorten lukutaito Suomessa heikkenee. Lukutaidon heikkeneminen tai jakautuminen eri yhteiskuntaluokkien välille kasvattaa eriarvoisuutta yhteiskunnassa. On tutkittu, että kirjojen määrä kotona vaikuttaa lapsen lukemiseen ja lukutaitoon. Siitä, onko äänikirjojen määrällä älylaitteissa samanlaista vaikutusta lapsen lukemiseen, ei ole vielä tutkittua tietoa, jonka lisäksi kuunteleminen on aivan eri asia, kuin lukeminen. Kuulija on passiivisessa roolissa verrattuna aktiiviseen lukemiseen, jota esimerkiksi romaanin lukeminen on.
Lukeminen tunnetusti kasvattaa sanavarastoa, ja erot nuorten sanavarastojen laajuudessa voivat olla valtavia. Äänikirjaa kuunnellessa sanan kirjoitusasua ei näe, ja rohkenen epäillä, että sitä tulisi kuuntelun lomassa usein tarkistettuakaan. Samoin kaunokirjalliset tyylikeinot jäävät kuulijalta huomaamatta, koska ne ovat silmien ulottumattomissa. Onkin siis todennäköistä, että äänikirjat eivät kasvata sanavarastoa ja kirjoitustaitoa yhtä tehokkaasti, kuin kovakantiset kumppaninsa.
Nykymaailmassa olemme tottuneet jatkuvaan informaatiotulvaan, joka syöttää meille ruuduiltamme erilaisia ärsykkeitä vuorokaudet läpeensä. En syytä yksin älylaitteita nuorison lukutaidon huonontumisesta. Lukemisen tapamme on silti niiden myötä muuttunut uppoutuvasta selailevaan. Nykyään puhutaan termistä itseaiheutettu keskittymishäiriö, joka tarkoittaa sitä, että ihminen on liiallisella informatulvaan uppoutumisellaan aiheuttanut aivoilleen sen, että tuon virran pysäyttäminen aiheuttaa ahdistusta ja laajoihin kokonaisuuksiin keskittyminen vaikeutuu. Äänikirjoja kehutaan siitä, että niitä kuunnellessa on mahdollista tehdä jotakin muuta samalla – mutta onko se tämän tiedon valossa hyvä asia lainkaan?
Äänikirjoissa on hyvätkin puolensa. Ne ovat avanneet ovet kirjallisuuden laajaan maailmaan niille, joille tavallinen lukeminen on vaikeaa ellei peräti mahdotonta. Keskittymishäiriöiselle, jonka on vaikeata pysyä paikallaan lukemassa, ne mahdollistavat opiskelun esimerkiksi kävellessä. Äänikirjojen avulla voi myös olla antoisaa opiskella vieraan kielen lausumista. Ei ole syytä tyystin lynkata äänikirjoja, tuovathan ne kirjallisuuden kentälle aivan uudenlaisia mahdollisuuksia.
Mutta jos äänikirjan ensisijainen mahdollisuus on mielestäsi se, että on viimeinkin mahdollista lukea samalla, kun tekee kotityöt, maksaa laskut ja ulkoiluttaa koiran, suosittelisin tarkasti arvioimaan, onko tämä susi lampaan vaatteissa. Pysähtymisestä on tullut harvinaista ja sitä myöten arvokasta. Oman äidinkielen osaaminen ei ole mikään itsestäänselvä perustaito, vaan se tarvitsee kehittämistä ja ylläpitämistä, ja mikäli mahdollista, on perinteinen kirja siihen paljon äänikirjaa parempi vaihtoehto. Lisäksi se pakottaa tekemään sen, mitä nykymaailmassa niin harvoin ehdimme: pysähtymään jonkin asian äärelle omistaen käsillä olevan hetken vain ja ainoastaan sille.
Unipuutarha 