Ensimmäisen kerran sanataide sykähdytti jotain sisälläni, kun juuri ja juuri konttaavana keksin, että kaksi sanaa voivat sopia yhteen; liikkua, kiikkua, halata, palata. Tästä alkoi loppumaton leikkini sanojen kanssa. Aloin kirjoittaa lyhyitä loruja heti, kun opin lukemaan maitopurkin kyljen, ja pian sen jälkeen ahmin runokirjoja, koska niitä oli erityisen hauskaa lukea ääneen. Jatkan sanaleikkejäni edelleen, aina päivästä toiseen kellon viisareiden vieritellessä aikaa kohti yötä. Katsellessani ja kuunnellessani elämää ympärilläni mietin kaikkea, mikä sointuu yhteen, sekä hauskoja analogioita: toisinaan kuutamo voi nousta kuin humala tai nainen koskettaa sielua kuin jumala – eikä näille sanaleikeille ole rajoja.
Paitsi yksi. Koviin kansiin ne eivät enää pääse, sillä painetun runouden aika alkaa olla ohi. Joillekin kaltaisilleni säälittäville romantikoille ja painetun sanataiteen rakastajille se on hirveän suuri menetys. Ei tarvitse kuin katsoa julkaistujen runokirjojen määrää vuosittain huomatakseen sen surullisen tosiasian, että kansien väliin asutettu runous on kuoleva taiteenlaji. Se ei suinkaan johdu siitä, etteikö meillä olisi lahjakkaita ja motivoituneita kirjoittajia, vaan siitä, että painettu runous ei yksinkertaisesti myy. Koska kirjoittajia kuitenkin on, omakustannus on nykyään esikoisrunoilijan käytännössä ainoa valinta.
Syitä painetun runouden kuolemaan on monia. Runo on tekstilajina vaativa siten, että kyetäkseen lukemaan sitä, on runoudesta ja sen teoriasta oltava edes jonkinasteista ennakkotietoa. Tietyt taiteen keinot avautuvat vasta, kun niihin ymmärtää käyttää oikeanlaista avainta, niin sanoakseni. Runous vaatii lukijaltaan enemmän pureskelua ja pohdintaa, kuin esimerkiksi proosa tai asiatekstit, puhumattakaan viihdekirjallisuudesta. Se on myös monimutkainen taidelaji, joka ammentaa historiastaan ja pyrkii luomaan uutta niillä rajallisilla keinoilla (sanoilla), joita sillä on. Siksi runouden ymmärtäminen vaatii runouden lukemista. Kliseitä ei voi huomata, ellei ole lukenut niin paljon erilaisia runoja, että toistuvuuden huomaa.
Painetun runouden suosion lasku taas aiheuttaa uudenlaisia ilmiöitä runouden kentällä. Millainen runous on noussut suureen suosioon? Lyhyt ja yksinkertainen, nopeasti luettavissa oleva ja yksitulkintainen Instagram-runous, joka ei oikeastaan tarjoa mitään uutta ainakaan kenellekään, joka on koskaan lukenut enemmän kuin kolme ennen 2010-lukua kirjoitettua runoteosta. Vanhaa ja puhkikulutettua tekstiä voidaan kaupata uutena, kun se markkinoidaan eri tavoin – sosiaalisessa mediassa – yleisölle, joka ei ole juurikaan runoutta lukenut ja näin ollen pitää kaikkea jokseenkin lyhyesti ilmaistua ja hieman kaunokirjallista tekstiä runoutena. Ja kyllä, nyt viittaan nimenomaisesti Rupi Kauriin.
Täytyy sanoa, että olen itse lukenut Rupi Kaurin teoksen Milk and Honey, enkä ollut mitenkään positiivisesti yllättynyt. Tai yllättynyt laisinkaan, ollakseni rehellinen. Se oli sellaista settiä, jota kirjoitetaan Instagramin kuvateksteihin kun ei muutakaan keksitty, ja tuntui vähän pahalta.
Tässäkään ei ole mitään väärää. Aivan kuten trenditkin kiertävät vuosikymmeneltä toiselle, runouskin elää. Se vain tuntuu elävän sitä elämäänsä kohti iltaa, ainakin painetussa muodossaan. En paheksu heitä, jotka pitävät Rupi Kaurin teksteistä: onhan niissä yksinkertaisuudessaan kauniita ilmaisuja ja meille kaikille tuttuja tunteita, joihin lukijan on helppo tarttua. Minkä menetystä suren, ei ole mikään 1800-luvun suurten runoilijoiden katoaminen historian hämäriin, vaan se, että runouden ja ennen kaikkea sen kauneuden ymmärtämiselle ominainen runonlukutaito on katoamassa, koska runous yksinkertaistuu aforismeiksi ja parin rivin mittaisiksi lausahduksiksi tyyliin:
teidän lähtönne jälkeen
kosketuksen sijaan
hiuksiini jäi vain tuulen vire.
Haluan silti muistuttaa, että (sen lisäksi, että äskeisen kirjoitin noin kolmessa sekunnissa), runous ei ole mikään paremman väen pikkurillikerho: me itse asiassa kohtaamme runoutta edelleen päivittäisessä elämässämme. Se on vain vaihtanut muotoaan, muuttanut muualle asumaan. Uskallan väittää, että meistä miltei jokainen kuuntelee musiikkia, ja suuri osa musiikista sisältää lyriikkaa, joka on juurikin sitä itseään; runoutta, joskin erilaisessa ulkoasussa. Räp on tästä loistava esimerkki, mutta ei suinkaan ainoa. Päätäpyörryttävän upeaa lyriikkaa kirjoittavat lukuisat eri artistit monissa eri genreissä, ja on miltei mahdotonta, ettei jokaiselle löytyisi musiikin kautta tapaa nauttia sanataiteesta.
Mutta täysin sama asia kokea sanataidetta se ei ole, kuin painetun runouden lukeminen: uudestaan ja uudestaan, sana sanalta, rivi riviltä aina uudellen saman värssyn läpi käyminen etsien intertekstuaalisista linkeistä vastauksia siihen, mikä on tämä sanoma tai vielä parempi; miksi tämä teksti herättää minussa tämän tunteen.
Mikä siis mahtaa olla runouden tulevaisuus? Lavarunous ja ns. spoken poetry ovat nostaneet suosiotaan, ja olen ilahduksekseni saanut huomata runovideoiden putkahtelevan YouTubeen nuorilta taiteilijoilta, esimerkiksi Savannah Brownilta. Lisäksi, kuten sanoin, runous elää kyllä lyriikassa ja tuskin tulee sieltä poistumaan koskaan. Vaikka painettu runous painuisikin hiljaa hautaansa, ei sanataiteen aika ole suinkaan ohi, eikä runoudenkaan.
Alati visuaalistuvassa maailmassa, jossa erilaisten medioiden yhdistely alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus, on painettu runoteos ikään kuin alaston. Vaikka suren sitä, että runokirjojen suosio on mitä on – eli sitä ei ole – näen tässä myös mahdollisuuden. Jos ajattelemme runoa itsenäisen teoksen sijaan runkona, jolle rakentaa, voimme tehdä paljon kaunista ja vahvaa. Ovathan siitä todisteina jo lukuisat musiikkivideot, kappaleet, lavarunouskeikat ja niin edelleen.
Kuten kaiken muunkin, on runoudenkin aika uudistua. Otsikoin tekstini painetun runouden kuolemaksi, koska jos rehellisiä ollaan, en usko että kovin monen vuoden päästä kukaan enää ostaa fyysisiä kopioita painetuista runoteoksista. Mutta tarkoittaako se runouden kuolemaa?
Ei todellakaan. Se tarkoittaa uudelleensyntymää, ja me sanataiteen rakastajat saamme olla sitä todistamassa, tekemässä ja ihailemassa – eikä sekään haittaa, jos entisen perään myös hieman haikailee.
Unipuutarha 