Jokainen 80-90-luvun lapsi on varmasti joskus lapsena lukenut kirjaa kasettinauhurin huristessa vieressä, ilmoitellen säännöllisin väliajoin ja kevyen kilahduksen siivittämänä: ’’nyt on aika kääntää sivua.’’ Tekstiä ja kuvia seurattiin katseella, tarinaa kuunneltiin samalla kasetilta. Nyt sama ilmiö on vallannut sosiaalisen median ja aikuisten maailman, joskin hieman riisutumpana versiona; ilman seurattavaa tekstiä kuvineen.
Äänikirjapalveluiden tupsahdellessa markkinoille ja sosiaalisen median kanaviin kuin haperot heinäkuussa ollaan valtamediassa silti yhtä huolissaan siitä, että nuorten lukutaito Suomessa heikkenee. Lukutaidon heikkeneminen tai jakautuminen eri yhteiskuntaluokkien välille kasvattaa eriarvoisuutta yhteiskunnassa. On tutkittu, että kirjojen määrä kotona vaikuttaa lapsen lukemiseen ja lukutaitoon. Siitä, onko äänikirjojen määrällä älylaitteissa samanlaista vaikutusta lapsen lukemiseen, ei ole vielä tutkittua tietoa, jonka lisäksi kuunteleminen on aivan eri asia, kuin lukeminen. Kuulija on passiivisessa roolissa verrattuna aktiiviseen lukemiseen, jota esimerkiksi romaanin lukeminen on.
Lukeminen tunnetusti kasvattaa sanavarastoa, ja erot nuorten sanavarastojen laajuudessa voivat olla valtavia. Äänikirjaa kuunnellessa sanan kirjoitusasua ei näe, ja rohkenen epäillä, että sitä tulisi kuuntelun lomassa usein tarkistettuakaan. Samoin kaunokirjalliset tyylikeinot jäävät kuulijalta huomaamatta, koska ne ovat silmien ulottumattomissa. Onkin siis todennäköistä, että äänikirjat eivät kasvata sanavarastoa ja kirjoitustaitoa yhtä tehokkaasti, kuin kovakantiset kumppaninsa.
Nykymaailmassa olemme tottuneet jatkuvaan informaatiotulvaan, joka syöttää meille ruuduiltamme erilaisia ärsykkeitä vuorokaudet läpeensä. En syytä yksin älylaitteita nuorison lukutaidon huonontumisesta. Lukemisen tapamme on silti niiden myötä muuttunut uppoutuvasta selailevaan. Nykyään puhutaan termistä itseaiheutettu keskittymishäiriö, joka tarkoittaa sitä, että ihminen on liiallisella informatulvaan uppoutumisellaan aiheuttanut aivoilleen sen, että tuon virran pysäyttäminen aiheuttaa ahdistusta ja laajoihin kokonaisuuksiin keskittyminen vaikeutuu. Äänikirjoja kehutaan siitä, että niitä kuunnellessa on mahdollista tehdä jotakin muuta samalla – mutta onko se tämän tiedon valossa hyvä asia lainkaan?
Äänikirjoissa on hyvätkin puolensa. Ne ovat avanneet ovet kirjallisuuden laajaan maailmaan niille, joille tavallinen lukeminen on vaikeaa ellei peräti mahdotonta. Keskittymishäiriöiselle, jonka on vaikeata pysyä paikallaan lukemassa, ne mahdollistavat opiskelun esimerkiksi kävellessä. Äänikirjojen avulla voi myös olla antoisaa opiskella vieraan kielen lausumista. Ei ole syytä tyystin lynkata äänikirjoja, tuovathan ne kirjallisuuden kentälle aivan uudenlaisia mahdollisuuksia.
Mutta jos äänikirjan ensisijainen mahdollisuus on mielestäsi se, että on viimeinkin mahdollista lukea samalla, kun tekee kotityöt, maksaa laskut ja ulkoiluttaa koiran, suosittelisin tarkasti arvioimaan, onko tämä susi lampaan vaatteissa. Pysähtymisestä on tullut harvinaista ja sitä myöten arvokasta. Oman äidinkielen osaaminen ei ole mikään itsestäänselvä perustaito, vaan se tarvitsee kehittämistä ja ylläpitämistä, ja mikäli mahdollista, on perinteinen kirja siihen paljon äänikirjaa parempi vaihtoehto. Lisäksi se pakottaa tekemään sen, mitä nykymaailmassa niin harvoin ehdimme: pysähtymään jonkin asian äärelle omistaen käsillä olevan hetken vain ja ainoastaan sille.
Unipuutarha 